Helouhelou ihmiset siellä kotosuomessa, tai missä ikinä luuraattekaan! On päässyt vierähtämään jo tovi viimeisimmästä postauksesta, ja onhan tässä paljon kaikkea tapahtunutkin.
Alunperinhän tarkotuksenani oli jättää Melbourne maanantaina, mutta suunnitelmat piti pistää uusiksi, kun kävi ilmi että a) Ronan, ei se pomoni vaa tyyppi hostellista, esiintyy komediaillassa läheisellä klubilla tiistaina, b) harvat kavereista olisivat vapaana ja kunnolla tavattavissa ennen tiistaita. Päätin siis viettää Melbournen maisemissa vielä muutaman päivän .
Sunnuntaina sain ostettua vähän tuliaisia torilta, jonka jälkeen kiivettiin torstaina mainitsemalleni näköalatasanteelle. Huikeat oli näkymät! Kuviakin tuli otettua, vaikkakin kamera jäi hostellille, joten tabletin kamera sai luvan kelvata. Oli hienoa ja korkeata. Tiistaina tosiaan oli erittäin nautinnollinen komediailta, paljon porukkaa ja hyviä esiintyjiä, mukaanlukien irlaintlainen reissaajaystävämme Ronan, sekä tietysti hostellin ydinporukka häntä kannustamassa. Kyseinen porukka oli mahtava, läheinen ja tärkeäkin. Tästä syystä oli vähän haikeata lähteä hostellista, josta oli tullut kuin toinen koti reppureissaajaperheellemme. Matkustaminen on kuitenkinkolo pääidea matkassa, ja maiseman- ja porukanvaihdos on väistämätön asia. Hyvä puoli tässä on tietysti se että facebook ja matkapuhelimet mahdollistavat melko vaivattoman yhteydenpidon tulevailsuudessakin. Jos koskaan päädytte Melbourneen ja tahdotte löytää halvan ja hyvänhenkisen hostellin, Bev & Mick's Backpackers on varma valinta! Tai ainakin se jossa asustelin, McMahons nimeltään: kaiken kaikkiaan ketjun hostelleja on kolme, kaikki Melbournessa. Hostellit eivät löydy ainoaltakaa hotellisivustolta, ja paikan löytääkin ainoastaan sattumalla tai puskaradion kautta. Online-varaustoimintoakaan ei ole, joten parempi vain soittaa tai mennä paikalle itse, niin alakerran pubin senhetkinen baarimikko tarkastaa vapaat pedit suuresta kirjastaan. Suosittelen lämpimästi :)
Hostellista uloskirjautumiseni oli kuitenkin vasta alku toiselle seikkailulle: oli aika lähteä liftaamaan.
Alkajaisiksi otin junan vähän kauemmaksi keskustasta maantien suulle. Sieltä löysin netistä kalastamien tietokeni kuvaaman paikan, jossa oli huvin pysähtymistilaa ja liikennevaloristeys juuri ennen maantietä. Laskin tavarani ja nostin peukkuni pystyyn kera kyltin, jossa luki "Towards
SYD
Pretty please"
Siinä sitteen seisoskelin hetken, näytin parhaani mukaan iloiselta ja vaarattomalta, kun kas kummaa, paikalle saapuu toinen liftaaja! Nimeltää Hugo ja paikallinen Melbournen asukki, hän on itseni lailla matkalla Sydneyn kautta itärannikolle. Päätimme pistää matkasuunnitelmamme yhteen, onhan se paljon mukavempaa matkustaa seurassa. Hugo on minua vuotta nuorempi, ja kuten minä keltanokka liftaamisessa. Liftasin kyllä kerran Turust Helsinkiin, mutta se ei ole paljoa verrattuna Australian kaupunkien useiden satojen kilometrien etäisyyksiin! (Matka Sydneystä Melbourneen on yhtä pitkä kuin Helsingistä Nuorgamille.)
Pitkään ei kuitenkaan ehditty Hugon kanssa jutustella, kun ensimmäinen kyyti saapuikin. Eläköitynyt psykologian professori Arthur vei meidät yli puolenvälin, n. 500km, lähelle Canberraa. Välissä pysähdyttiin Ned Kellyn, aussien kuuluisimman maantierosvon, kotikaupungissa virvokkeilla, sekä ajeltiin toisen, mukavan pikkukaupungi läpi matkallamme takaisin maantielle. Tämän reissun lopuksi kello oli hieman yli seitsemän, ja olimme bensiksellä Canberrasra pohjoiseen, maantien varrella. Kolme tuntia saimme odotella kyytiä: tässä ajassa onnistuimme tapaamaan vielä kolmannen liftarin, Blaken, joka oli tavallamme myöskin matkalla itään! Vielä parempi sattuma oli kuitenkin rekkakuski, joka meidät otti kyytiinsä, sillä mahduimme kaikki kyytiin eikä kyydistä tarvinut riidellä. Okei, kuski oli entinen moottoripyöräjengiläinen, nuorena vankilassa istunut ja pienten arjalaispuheidensa perusteella natsi, mutta eipä ollut varaa valita. Tyyppi oli taustastaan ja puheensa karkeudestaan huolimatta mukava ja älykkään oloine tyyppi, eikä heppu ollut loppujen lopuksi mitenkään uhkaava. Ideologia oli totta kai aivan toista kuin omani, mutta pidin suuni pitääkseni kyytini.
Rekkakuskin (joka kertoi nimekseen Chucky) kyydillä pääsimme hyvin lähelle Sydneytä, etäisyydeksi jääden kymmenisen kilsaa. Blake jäi kyydistä jo aiemmin, tähtäimessään hieman eteläisempi paikka, joten istuskelimme siinä kahden aikaan aamuyöstä bensiksellä jälleen, yrittäen saada kyytiä liftattua vähästä automäärästä huolimatta. Niin lähellä! Reilun tunnin jouduimme odottelemaan, kunnes mukava keski-ikäinen nainen haastoi meidät löytämään autostaan kaiken muuttotavaran lomasta tilaa itsellemme. Onnistuimme tehtävässämme, ja pian olimmekin matkalla jo Sydneyn keskustaa. Kyydistä hypättyämme otimme lyhyen yöbussikyydin, jonka jälkeen löysin itseni tutustaympäristöstä, jossa olin viettänyt Australianmatkani alkuaikani. Nostalgista, jopa!
Tilanne kuitenkin osoittautui tukalahkoksi: useimpien hostellien vastaanotot olivat sulketuneet, olihan kello jo neljä aamuyöstä, ja ne harvat jotka olivat auki ilmoittivat olevansa tupaten täynnä. Kännykkämme akut olivat kuihtuneet, joten kaikki tämä tutkiminen täytyi suorittaa käsin, paikasta paikkaan rinkkojamme kantamalla. Lopulta päädyimme Mäkkäriin lataamaan akkujamme seinästä lataamalla sekä ottamalla vuoroja torkkumisessa. Tunnin kuluttua tarkastin netistä huoneiden saatavuutta, löysin, odoteltuamme paikan aukeamista kipittelimme paikalle, maksoin huoneen, heitin tavarani tavarahuoneeseen (check-in aukeaisi vasta neljän tunnin päästä yhdeltä) ja suuntasimme puistoon torkkumaan.
Kahden tunnin torkkujen jälkeen aamuauringon valaisemassa puistossa Hugo lähti tapaamaan veljeänsä, josta hän suuntaisi serkkunsa asunnolle yöpymään (serkku ei ollut vastannut aamyöisiin puheluihin). Kirjasimme toistemme numerot osoitekirjoihimme, ja sovimme tapaavamme huomisaamuna vielä sovittavassa paikassa. Suuntasin internetkahvilaan tappamaan aikaa kahdeksi tunniksi, pelaten siinä pitkästä aikaa paikan koneella matsin LoLia. Sitten palasin hostellille, sain avaimeni ja päädyin huoneeseeni torkkumaan ja lukemaan. Illalla tapasin pikaisesti Melbournessa tapaamaani singaporelaista kaveriani, jonka jälkeen palasin nukkumaan.
Aamu alkoi huomaamalla kadottaneeni silmälasini, ja myöhästymällä junasta. Hitchwikin mukaan paras vaihtoehto olisi jälleen maantien suu, tällä kertaa kolmen tunnin päässä keskustasta. Tapasimme Hugon kanssa asemalla, matkasimme junalla pohjoiseen, tallustelimme tienvarteen, ja ryhdyimme hommiin. Tällä kertaa Hugo taiteili kyltin, jossa luki
"BRIS
Brisbane
:-)"
Olin itse tosiaan matkalla kohti Brisbanea, mutta Hugon tarkoituksena oli jäädä Byron Bayhin, 200 kilometriä etelään Brisbanesta. Matkan suunta oli joka tapauksessa pohjoiseen.
Tämä reissu ei sujunut yhtä hyvin kuin edellinen, ja kyytejä tuntui olevan hankalampi saada. Kaiken kaikkiaan otimme 9 eri kyytiä, vaikka matkan pituus oli vain vähän pidempi edelliseen, verrattuna: kuljimme käytännössä kylästä kylään, bensikseltä bensiskselle. Matalimmalla taistelutahtomme oli kahdeksannen kyydin jälkeen..kello oli neljä aamuyöllä, ja kyyditsijämme jättivät meidät yöksi sulkeutuneelle bensikselle. Sanoivat että vaikka se onkin kiinni, voimme liftata tienvarresta autoja odotellessame sen aukeamista. Kyyditsijämme olivat hyväntahtoisuudestaan huolimatta puupäitä, sillä vaikka tällä osuudella maantie olikin vain tavallinen tie kylien välissä, ei katuvaloja ollut lähimaillakaan: liftaaminen oli suoraan sanottuna mahdotonta. Kun vielä sade yltyi tihkusta rajuksi, päätimme Hugon kanssa vetäytyä katetulle piknikpöydälle ja torkkua sen päällä ja penkeillä. Hyttyset söivät Hugoa, ja hänen mukaansa minun nukkuessani opossumi kipusi pöydälle senttien etäisyydelle naamastani, vaikkakin poistuen Hugoa pelästyessään. Se yö oli koko reissun pohjanoteeraus.
Mutta kyllä siitäkin selvittiin! Parin päästä, sateen loputtua ja auringon noustua Hugo kävi ostamassa aamiaiseksi suklaapatukat, ja ryhdyimme taas liftaamaan. Epätoivomme oli suuri, olimme vain tunnin päässä Byron Baystä, mutta lopen uupuneita. Lopulta eräs nainen suostui viemään meidät, sillä vaikka hän olikin matkalla vain seuraavaan kylään, ei välimatkaa ollut siitä eteenpäin kuin vartti, ja sen verran hän mieluusti tarjosi meille aikaansa. Jes!
Vihdoinkin olimme perillä! Tai no, Hugo oli, omaan maaliini oli vielä matkaa. Siitä huolimatta päätin antaa sen odotta hieman, ja suuntasinkin jalkasin Hugon lapsuudenkaverin Jackien kaverin kämpälle, jossa Jackie itse majaili nyt. Saapuessamme kello oli 8, ja matkamme pituudeksi rekisteröityi 22 tuntia! Matka Melbournesta kesti vain 13,5h, huomattavasti mukavampi reissu..mutta tulipahan tämäkin koettua! Kämpällä kävimme suihkussa, söimme aamupalaa, jutustelimme hyvän tovin, ja suuntasimme sitten Byron Bayn pieneen ja iloiseen keskustaan. Paikka oli täynnä High Schoolin päättäneitä ja rannikolle bilettämään tulleita teinejä, joihin Hugo ja Jackiekin lukeutuivat: Hugo oli tosi varmaankin ainoa Melbournesta asti paikalle liftannut. :D
Jackie lähti tapaamaan kavereitaan, Hugo tekisi niin itsekkin pian, ja minulla oli suunnitelravaa. Juttuhan oli niin, että olin varannut Brisbanen leffateatrerista seuraavaksi päiväksi leffalipun Doctor Who -sarjan 50-vuotisjuhlajakson leffanäytökseen, joten sinne pitäisi suunnata. Byron Bay ja sinne jäävä seura osoittautui kuitenkin erittäin laadukkaaksi, joten takaisin olisi tultava kyllä! Päätin siis suunnata Brisbaneen, tällä kertaa tosin peukkukyydin sijaan bussilla, ja palata päivän parin päästä etelämmäksi.
Hugo kuitenkin ehosti suunnitelmiani odottamattomasti: hänen tätinsä asuu. Brisbanessa, ja on majoittanut aikanaan useita vaihto-oppilaita: varmasti minullekin heltiäisi majapaikka! Parin puhelun jälkeen Hugo totesi, että vaikka täti kuvaakin kodin tämänhetkistä tilannetta kaoottiseksi ja kiireseksi, majoittaisivat Hugon isovanhemmat minut hyvin mielellään. Nice! Todella nice!
Kiitin Hugoa tuhannesti, sovittiin tapaavamme jälleen päivän parin päästä, ja hyppäsin bussiin. Kaupunkiin päästyäni vaihdoin junaan, ja parin aseman jälkeen kiipesin kukkulan huipulle Hugon isovanhempien Johnin ja Mardyn talolle. Pariskunta oli erittäin mukava, Suomestakin erittäin kiinnostuneita. Päivän aikana tuli jutusteltua, tavattua Hugon vierailemaan tullut tätikin ja tämän pienet lapset, jotka olivat tulleet polskimaan takapihan uima-altaaseen. Myöhemmin minulle näytettiin huoneeni, kattava elokuvavalikoima televisiohuoneessa, hienoa kylpyhuone. Wifikin löytyy! Enemmän kuin olisin voinut toivoa, aivan mahtavaa ja uskomattoman ystävällistä. Mukavaa muutenkin päästä viettämään tälläistä rauhallista kotielämääkin.
Tänään heräsin aikaisin katsomaan aikaisemmin mainitun Doctor Whon juhlajakson televisiosta, kun se lähetettiin samanaikaisesti 72 eri maassa (myös Suomessa). Parin tunnin päästä suuntasin sitten katsomaan saman jakson ekstrojen kera leffaan, joka oli sen arvoista ekstrojen lisäksi siksi, että olin hereillä ja osasin arvostaa jaksoa paremmin sekä ilmapiirin takia. Vähemmän vannoutuneena fanina yleisön kohahdukset ja reaktiot auttoivat myös huomaamaan erinäisiä asioita paremmin! Kokemuksen jälkeen kävin ostamassa kannettavan kännykänlaturin, eli usb-kaapelilla varustetun akkumöntin, joka olisi ollut ihan hyödyllinen näinä kolmena kuukautena jo. Söin rauhassa lounasta, kirjoitellen samalla pitkän pätkän tästä tekstistä (miten pikä siitä on tullutkaan!), sillä syödessäni alkoi ulkona kova rae- ja sadekuuro, joka reilun tunnin päästä leppyi, ja palasin uufteen kotiini. Palattuani Mardy kysyi, haluaisinko liittyä heidän seuraansa Thaimaalaiseen ravintolaan, ja tietysti suostuin. Todella hyvää! :)
Nyt olen takaisin huoneessani, päivästä jälleen uupuneena. Reissuni on saanut mahtavan alun, toivoa saa että meno jatkuu samaa rataa! Brisbanesta Leo Ilmari "Tapiiri" Tarpila, hyvää yötä.
~Tapsa
PS. Se jakso oli hyvä. TOSI hyvä.
